Miksi lykkäämme unelmiamme? Näin uskalsin toteuttaa omani
Miksi lykkäämme unelmiamme? Ehkä ajattelemme, että aikaa on myöhemminkin. Että toteutamme haaveemme sitten, kun elämä on rauhallisempaa, terveys parempi, lapset isompia tai me itse rohkeampia. Minäkin ajattelin pitkään, että aikaa kyllä olisi.
Sitten elämä muistutti minua siitä, ettei huomista voi pitää itsestäänselvyytenä.
Ennen korona-aikaa minulle tehtiin toimenpide, jossa verisuoniini asennettiin metallikoileja.
Toimenpiteen jälkeen olin todella kipeä. Iltaisin kun menin nukkumaan, en ollut varma heräänkö aamulla. Vuosin verta ja minun oli vaikea hengittää.
Sain kaksi kiireellistä lähetettä HUSiin, mutta sain keskustelu ajan ylilääkärin vastaanotolle vasta puolen vuoden päähän. Minulle kerrottiin, ettei tilanteelle voitu tehdä mitään. Ei ollut resursseja.
Ajattelin, että ehkä aika auttaa.
Ei auttanut.
Happisaturaationi alkoi laskea hälyttävän alas. Sykkeeni ei rasituksessa enää noussut normaalisti, ja jos rasitin itseäni liikaa, tuntui kuin kurkkuni olisi lyönyt lukkoon. Happi yksinkertaisesti loppui.
Päätin hakeutua uudelleen lääkäriin.
Minusta otettiin röntgenkuvat. Selvisi, että yksi koileista oli lähtenyt toimenpiteen jälkeen liikkeelle. Se oli kulkeutunut sydämeni kautta ja päätynyt oikeaan keuhkooni.
Yhtäkkiä oireillani oli selitys.
Tällä kertaa tilanteeni otettiin vakavasti, mutta koilin poistaminen olisi ollut suuri operaatio, johon olisi liittynyt keuhkolohkon poistaminen. Niinpä sille ei tehty mitään.
Muistan, miten suuri helpotus oli jo se, että sain tietää, mistä oireeni johtuivat. En kuvitellut niitä. Kehossani todella tapahtui jotain.
Ja jollain tavalla juuri tuo tieto rauhoitti myös mieltäni.
Samalla jokin ajattelussani muuttui.
Ymmärsin hyvin konkreettisesti, ettei huomista kannata pitää itsestäänselvyytenä.
Meillä on kummallinen tapa siirtää asioita myöhemmäksi.
Sitten kun on enemmän aikaa.
Sitten kun lapset ovat isompia.
Sitten kun töissä on rauhallisempaa.
Sitten kun on enemmän rahaa.
Sitten kun jään eläkkeelle.
Mutta entä jos sitä täydellistä hetkeä ei koskaan tule?
Olin aina haaveillut lentämisestä.
Se oli yksi niistä asioista, jotka olivat odottaneet jossain elämäni sitten joskus -listalla.
Päätin, etten halunnut enää odottaa.
Niinpä lähdin opiskelemaan yksityislentäjän lupakirjaa.
Entä jos pystynkin?
Lentäjäopinnoista tuli minulle samalla jotain muutakin kuin yhden unelman toteuttamista.
Burnoutin jälkeen olin pitkään epäillyt omaa muistiani ja oppimiskykyäni. Mietin, pystyisinkö enää omaksumaan suuria määriä uutta tietoa samalla tavalla kuin ennen.
Yksityislentäjän lupakirjan teoriaopinnot antoivat siihen melko perusteellisen vastauksen.
Opintoihin kuului yhdeksän eri aihealuetta ilmailulainsäädännöstä ja sääopista lentokoneen tekniikkaan ja itse lentämiseen. Opiskeltavaa oli valtavasti, ja suuri osa siitä piti omaksua itsenäisesti.
Välillä tuntui, etten ikinä oppisi kaikkea.
Välillä meinasi usko loppua kokonaan.
Mutta jatkoin.
Ja onnistuin.
Se oli minulle tärkeä muistutus siitä, että burnoutin jälkeenkin aivot ja oppimiskyky voivat palautua. Ehkä en ollutkaan menettänyt sitä osaa itsestäni, jonka olin pelännyt menettäneeni.
Ja ennen kaikkea olin tehnyt jotain, mistä olin haaveillut vuosia.
Ironista kyllä, yksi syy siihen, etten ollut lähtenyt tavoittelemaan unelmaani aikaisemmin, oli terveyteni. Olin ajatellut, etten kuitenkaan läpäisisi lentäjältä vaadittavaa lääkärintarkastusta.
En siis ollut edes yrittänyt.
Ja nyt, kun minulla oli todellinen syy epäillä terveyttäni, päätin kuitenkin yrittää ja läpäisin lääkärintarkastuksen.
Se pysäytti minut miettimään, kuinka helposti rakennamme itse esteitä sellaistenkin asioiden eteen, joita emme ole koskaan edes yrittäneet. Olin vuosia olettanut, ettei tämä olisi minulle mahdollista ja antanut tuon oletuksen riittää syyksi olla ottamatta selvää.
Todellinen este ei lopulta ollutkaan lääkärintarkastus.
Se oli oma ajatukseni siitä, etten kuitenkaan pääsisi siitä läpi.
Ja ehkä juuri siksi tämän unelman toteuttaminen merkitsi minulle niin paljon.
Ei enää sitten joskus.
Vaan nyt.
Mitä sinä odotat?
Unelmien ei tarvitse olla suuria.
Sinun ei tarvitse opetella lentämään lentokonetta, muuttaa toiselle puolelle maailmaa tai tehdä elämässäsi valtavaa muutosta.
Joskus unelma voi olla paljon pienempi ja silti yhtä tärkeä.
Ehkä haluat kirjoittaa kirjan. Aloittaa maalaamisen. Matkustaa paikkaan, josta olet puhunut vuosia. Opiskella jotain uutta. Vaihtaa alaa. Oppia tanssimaan. Tai yksinkertaisesti tehdä elämässäsi enemmän asioita, jotka tuntuvat sinulta.
Me helposti odotamme rohkeutta ennen kuin toimimme.
Mutta ehkä rohkeus syntyykin vasta siitä, että otamme ensimmäisen askeleen.
Mikä on sellainen asia, jota olet siirtänyt jo liian kauan, vaikka todella haluaisit tehdä sen?
Ja vielä tärkeämpi kysymys:
Mikä on pienin mahdollinen askel kohti sitä, jonka voisit ottaa jo tänään?
Älä odota eläkepäiviä unelmien toteuttamiseen.
Elämä tapahtuu tässä ja nyt. Ja juuri se hetki on ainoa, jolla on oikeasti merkitystä.
Kun elämä pakottaa pysähtymään
Burnout muutti omaa suhdettani elämään monella tavalla. Se pakotti minut pysähtymään, kuuntelemaan itseäni ja lopulta myös kysymään, millaista elämää oikeastaan haluan elää.
Olen kirjoittanut kokemuksistani ja burnoutista myös kirjan. Jos olet itse uupunut, toipumassa burnoutista tai ehkä vasta opettelemassa kuuntelemaan itseäsi uudella tavalla, kirjani voi kulkea hetken rinnallasi.
